Viime viikolla eräässä peruskoulussa tapahtui puukotus. Nuori poika iski puukolla kolmea tyttöä. Poika jätti jälkeensä jonkinlaisen manifestin. Minun tietooni ei ole tullut, mitä manifestissa lukee, mutta sellainen tieto mediassa on ollut, että poika halusi puukottaa nimenomaan tyttöjä.
Kuinka poliittinen pojan motiivi oli, siitä saanemme lisää tietoa myöhemmin. Jokin raja kuitenkin ylitettiin, ja mediassa nousi keskustelu muun muassa koulujen keskusteluympäristöstä ja siitä, miten rumasti oppilaat puhuvat nykyään eräistä ihmisryhmistä – jopa natsitervehdyksiä tehdään. Helsingin Sanomissa opettajat arvioivat, että vaikka provosoivaa käytöstä on ollut maailman sivu, nykyään vaikuttaa siltä, että nuoret ovat vakavissaan.
Monet ovat sitä mieltä, että vihapuheesta meuhkaaminen on puuduttavaa ja sitä keskustelua tulee joka tuutista ja on aivan liioittelua puhua esimerkiksi naisvihasta siksi, että joku yksinäinen mies on katkera.
Ja onhan tätä keskustelua ajoittain raskasta kuunnella, kyllä. Lohdutukseksi voin sanoa, että on tämän vihamielisyyden keskellä joskus aika raskasta elääkin.
Aihe – naisiin kohdistuva väkivalta – nostaa poikkeuksetta voimakkaita tunteita ja myös voimakasta ulosantia. Yhtä asiaa olen jäänyt kaipaamaan, ja se on empatia.
Kun mediassa ladataan esiin tilastoja – 57 prosenttia naisista on kokenut fyysistä väkivaltaa, puolet naisista on kokenut parisuhteessa henkistä väkivaltaa, 16 prosenttia kaikista naisista on raiskattu – monelle tulee ensimmäisenä mieleen huomauttaa, mutta eiväthän kaikki miehet tee väkivaltaa ja tällainen mustamaalaaminen pitää lopettaa. Ja kun tämä huomautus on nostettu esiin, kiista on valmis. Numerot unohtuvat, mutta vielä pahempaa on se, että se, mitä numerojen takana on, unohtuu siinä samalla. Nimittäin ihmiset.
Omista kokemuksista kertominen voikin olla naisille vaikeaa, kun pelkää, että joutuu puolustuskannalle, jopa selkä seinää vasten, vaikka puhuisi vain siitä, mitä itse on käynyt läpi. Monia seksuaaliväkivallan uhreja riepoo myös se, että kun puhutaan seksuaaliväkivallasta, moni haluaa korostaa, että suurin ongelma on juuri maahanmuuttajien tekemä seksuaaliväkivalta. Sitten keskustellaankin maahanmuuton ongelmista eikä siitä, miltä naisesta tuntuu.
Monella naisella, niilläkin, jotka eivät ole kokeneet väkivaltaa elämässään, on kannoillaan kummallinen olio, joka aiheuttaa epämukavuutta. Olen opettajana havainnut, että jos luokassa on koulukiusaamista, koko luokka kärsii – pelon ilmapiiri varjostaa kaikkia oppilaita. Välillä elämä naisena on samanlaista. Väkivallan uhka on olemassa. Liian moni nainen rajoittaa elämäänsä tämän uhan takia, vaikka linnoittautuminen kotiin ei ainakaan auta, koti vasta vaarallinen paikka onkin.
Henkilökohtainen on poliittista, mutta pitää muistaa, että myös poliittinen on henkilökohtaista. Kun puhutaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta, ei ole kyse ideologiasta vaan elävistä ihmisistä.
Mira Kreivilä