Hippo Taatila:
Isipappablues
Romaani, 283 s.
into, 2014
Loimaalaissyntyinen teologian maisteri ja toimittaja Hippo Taatila näyttää jossakin yhteydessä käyttäneen itsestään määritettä kulttuurin sekatyöläinen. Viime vuosina hän mitä ilmeisimmin on keskittynyt kirjallisuuteen, sillä hän on suunnilleen viidessä vuodessa julka
issut kolme kirjaa.
Ensin ilmestyi vuonna 2010 koripalloaiheinen tietokirja Hyppyheitto: Seppo Kuuselan tarina. Seuraavana oli vuonna 2013 vuorossa eräänlaiseksi kulttikirjaksi luonnehdittu G. J. Gurdjieffin elämäkertateos Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa. Tuossa kirjassa Hippo Taatila toimi kääntäjänä ja on saanut työstään erinomaiset arvostelut.
Nyt Hippo Taatila on julkaissut ensimmäisen romaaninsa Isipappablues, jossa on hyvin vahva omakohtaisen kokemuksen tuntu. Jotain kertonee myös se, että hän on omistanut kirjan tyttärelleen.
KIRJAN AIKAJANA on suunnilleen kolmen vuoden pituinen alkaen siitä, kun nuori avopari ryhtyy toimeen lapsen hankkimiseksi ja päätyen siihen, kun avioituneen pariskunnan Ulpu-tytär lähentelee kahden vuoden ikää.
Lapsen hankintaan ryhdytään avovaimon lievää pontevamman painostuksen tuloksena, mikä näyttää varsinkin alkuvaiheessa heijastuvan isäkandidaatin happamina ajatuksina. Kun tytär sitten syntyy, on isä kuitenkin täysin myyty.
Se ei kuitenkaan helpota nuoren perheen arkea – päinvastoin. Lukemattomien vastaavien kohtalotoverien tapaan lapsen jokapäiväisiin hoitohuoliin liittyvät ongelmat opiskelujen loppuun saattamisesta ja jokapäiväisestä toimeentulosta. Eikä aika vanhempien parisuhteenkaan kannalta helppoa ole.
Vanhemmuus on taito, joka pitää oppia siinä missä muutkin taidot.
Ainakin kirjan kertojana toimivan isän osalta tunnerekisteri on käytössä laidasta laitaan. Meno on kuin vuoristoradalla: hellimmistä rakkauden tunteista mustimpaan raivoon, syvistä notkelmista huimiin huippuihin.
Isän kokemukset kulminoituvat siinä vaiheessa, kun hän Ulpun täytettyä yhden vuoden jää kahdeksan kuukauden ajaksi koti-isäksi. Viimeistään siinä vaiheessa hänelle kirkastuu isoisän viisaus siitä, että vanhemmuus on taito, joka pitää oppia siinä missä muutkin taidot.
Kiperimpien paikkojen ahdistusta ja lamaannusta kirjassa kevennetään kirpeällä huumorilla. Kun isä ainoana miehenä menee Ulpu-tyttären kanssa muskariin, ”fiilis on kuin Timo Soinilla pride-paraatissa”. Tai kun tytär isän viihdytysyrityksistä huolimatta ”näyttää krapulaiselta abiturientilta varttitunti ennen ruotsin yo-koetta”.
Sopivassa suhteessa tekstiin on ujutettu myös syvällisempiä ajatuksia. Niistä suinkaan vaatimattomin ei ole toteamus siitä, että lapsen kasvaessa kasvaa myös aikuinen hänen mukanaan. Kehitys vaan ottaa oman aikansa.
Kirjassa todetaankin, että kahden vuoden kasvatusrupeaman ja kahdeksan kuukauden isyysloman jälkeen on ”suorittanut vasta vanhemmuuden approbaturista perusoppimäärän johdantotentin”.
HIPPO TAATILAN teksti on värikästä ja vauhdikasta. Samalla se on hyvin avoimen ja rehellisen tuntuista.
Voimakkaiden kokemusten sipulia kuoriessaan se avaa iäkkäämmälle lukijalle ikkunan nuoren nykyperheen ajatus- ja kokemusmaailmaan.
Erityisen antoisa se epäilemättä on niille nuorille, jotka parhaillaan ovat samassa elämäntilanteessa ja kipuilevat samojen kysymysten äärellä.
Mielenkiinnolla jää odottamaan, millaiseen haasteeseen Hippo Taatila kolmen toisistaan täysin poikkeavan kirjan jälkeen seuraavaksi tarttuu.
J. E. Lassila