KOLUMNI Onni on kausituote

0

Helatorstain ukkoskuuro möyhensi koivujen lehdistä vehreää, alkukesän tuoksua ilmaan. Mielessä suhisi sauna ja nenäkin oli kuin haistavineen puukiukaan tuoksun. Tuosta ja tuosta napsin tuoreita, taipuvaisia oksia vihtaan. Illemmalla voisi grillata. Ai että, miten rakastan kesää!
Suloinen aamukaste seuraa alkukesän juhlista kotiin matkaavaa. Päivä valkenee varhain. Sorsa vaakkuu heinikossa ja katselee ehkä vesikirppuja, joiden tanssi veden päällä häiriintyy hetkeksi kalan hypähtäessä. Aika molskahdus, olisipa onki mukana.
Kissa herättää neljältä aloittamalla ulos mankumisen. Saisi kulkea ikkunasta, mutta jos sen jättää yöksi auki, sisään pyrkii hyttysiä. Jos haaveilee saavansa unta vielä sen jälkeen, kun on päästänyt vaativasti ääntelehtivän kissan ulos, jostain heräilee kärpänen. Pörrz-pörrz, ja tyylipuhdas pysäköinti peiton alta pilkistävän varpaan päälle. Jalan kiskaiseminen vällyjen alle. Pörrz-pörrz, kärpänen surauttaa lentolaitteistonsa käyntiin ja hurauttaa poskelle. Kiukkuinen huitaisu, ohi meni. Kissakin pomppii räystäällä, haluaa aamupalalle.
Juhannuksen tietämillä vihreys tummuu ja yksi kerrallaan muut värit ympäriltä sammuvat. Hei hei voikukka, sanon, ja puhallan höytyvät lentoon. Heinäkuu polttaa apiloista punerruksen, pionit täytyy leikata vaasiin ennen kuin valtavat terälehdet tippuvat maahan.
Syksy armahtaa pitkän kesän jälkeen. Kun aurinko paistaa aina vain lyhyemmän aikaa, ei tarvitse jaksaa säkenöidä henkisesti kilpaa sen kanssa. Elonkorjuun tuoksu, ruskan värit, saunaan sytytetyn tuikun lepattava liekki ja lupa mennä aikaisin nukkumaan.
Ensilumi! Vaan ei ihan heti perään, vasta kolmelta marraskuulta tuntuneen ajan jälkeen. Kun on ollut synkkää ja sateista niin, ettei juuri synkemmäksi ja sateisemmaksi voi maailma muuttua. Kissa on tuijotellut kiukkuisena ikkunasta ulos viikkokausia. Minkä minä sille mahdan, että ilmankosteus on sata ja ulkona tylsää? Tai sille, että linnut lakkasivat laulamasta ja muuttivat etelään. Niin olisin minäkin tehnyt ilman asuntovelkaa ja jos yhtään osaisin kieliä. Linnuilla on universaali kieli. Syksyn pimeydessä sitä käy kateeksi.
Viimein valkeus peittää maan. Kaikkialla on niin hiljaista. Lumi vaientaa kaiken muun paitsi askeleiden pakkasnarskeen. Mutta luntakin voi olla liikaa. Pakkasta voi olla liikaa. Vaatteita voi olla liikaa, kun pakkasta ei ollutkaan paljoa. Nastat kenkiin, kaadun silti. Lonkkaan tulee mustelma, onneksi en ole tämän vanhempi. Miten suomalaisten elinajanodote voi näistä keleistä huolimatta olla yli 80 vuotta?
Talvi roikkuu ovenkahvassa eikä päästä kevättä sisään. Kevät on kuitenkin ovela ja kiipeää sisään ikkunasta. Se pyyhkäisee lämmöllään tomaatintaimia, joita on esikasvatettu maaliskuusta asti, ja työntää vastaanhangoittelevan talven ulos. ”Hyvästi”, kevät puuskaisee. Talvi kuitenkin vastaa vuosien tuomalla viisaudella: ”Näkemiin.”
Jos minun täytyisi veikata, luulen, että suomalaisten onnellisuus johtuu neljästä vuodenajasta. Yhtä odottaa ja samaan aikaan, voi ryökäle sentään, miten paljon toinen hiertää. Siksi mikään ei riemastuta niin kuin se, kun kevät, kesä, syys tai talvi viimein saapuu. ”Onhan tätä jo odotettu”, ihminen huokaa onnesta ja mieli kehrää pehmeästi kuin kissa.

Katriina Reijonen

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän