KOLUMNI Lukemista ja lukemista

0
Kuvituskuva: LL arkisto

Olen aina rakastanut lukemista ja varsinkin kaunokirjallisuutta. Lajityypillä ei juuri ole ollut väliä, vaan dekkarit, jännärit, runot, elämäkerrat ja fantasiakirjallisuus ovat uponneet yhtä kaikki.
Alakouluikäisenä luin öisin taskulampun valossa ja täytin kirjaston kesälukupassin parhaimmillaan alle viikossa, eikä rakkaus ota laantuakseen.
Yliopistoon päästyäni liityin ainejärjestöni lukupiiriin, ja nykyään ulkoistan lukemisen kiireisinä ajanjaksoina auditiiviseen muotoon kuunnellen äänikirjoja bussissa, junassa ja juoksulenkeillä.
Tänä syksynä minun ja lukemisen väliin on kuitenkin päässyt muodostumaan suurempi särö ja suhteemme on rakoillut. Syyllistä ei tarvitse kauaa etsiä, sillä olen laiminlyönyt yhteistä laatuaikaamme viettäen sen aivan muussa seurassa. Eripuran syy ovat akateemiset tutkimusartikkelit, joita olen kuluneina kuukausina lukenut enemmän kuin koskaan ennen.
Syksyn mittaan olen nimittäin saanut huomata, että kandidaatintutkielman kirjoittaminen tarkoittaa käytännössä yhtä paljon lukemista kuin kirjoittamista ainakin näin työn alkuvaiheessa. Pienillekin tiedonmurusille pitää löytyä oma, mieluiten vertaisarvioitu lähteensä, eikä perusteluksi riitä, että näin luki opettajan dioissa sillä ja tällä kurssilla. Nykyään muistan jopa poimia lähdeviitteet talteen, sillä pelkällä sukunimellä ja vuosiluvulla harvoin tekee mitään – artikkeleita löytyy tietokannoista tällä yhdistelmällä hyvässä lykyssä kymmeniä.
Muutamia viikkoja sitten alkaneella akateemisen kirjoittamisen kurssilla luvattiin onneksi apua myös akateemiseen lukemiseen. Kurssikavereiden kanssa käydyissä keskusteluissa tuli selkeästi esille se, että monelle tekstin lukeminen saattaa olla jopa yhtä vaikeaa kuin tekstin tuottaminen.
Olen toki harjoitellut lukemista jo monta vuotta, mutta romaanien ahmimisesta on ollut yllättävän vähän hyötyä akateemisen tekstin maailmaan sukeltamisessa. Kaunokirjallisuudesta poiketen tieteelliset artikkelit noudattavat usein säännöllistä kaavaa ja muita, usein kullekin tieteenalalle tyypillisiä säännönmukaisuuksia.
Alkuun pelkästään tekstiä halkovat lähdeviiterimpsut tuottivat hankaluuksia katkoen ajatukset ennen niiden muodostumista ja ajoittain ilmaisut tuntuvat edelleen liian vaikeaselkoisilta. Säännönmukaisuus tuo kuitenkin mukanaan myös toiveen siitä, että jäykistä ilmaisutavoista ja abstrakteista verbeistä huolimatta tämäkin suhde voi vielä kääntyä positiiviseksi. Kun toiseen kerran tutustuu, ei se ainakaan ihan heti ole muuttumassa toiseksi.
Ehkä minä, lukeminen ja sen akateeminen vastine opimme vielä elämään sulassa sovussa.
Rakkautta ainakin riittäisi molemmille, sillä siinä missä akateeminen lukeminen vihastuttaa, se myös ihastuttaa. Kaikkien kankeiden konventioiden takana se on kuitenkin yksi avain uuden oppimiseen.

Oona Tepponen

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän