Syysloman jälkeen olo on ollut kuin ekaluokkalaisella. Herään ilman torkkua, syön aamupalan lähes ahmimalla ja lähden kouluun intoa puhkuen. Olen saanut elää uudestaan ensimmäisen koulupäivän, kun astelin vihdoinkin yliopiston ovista sisään ja luentosaliin. Matkaan tosin mahtui muutama mutka, sillä fuksiviikkojen jälkeen olin unohtanut, kuinka sokkeloinen rakennus yliopisto on. Eikä kai ihmekään, kun olen käynyt siellä noiden ensimmäisten viikkojen jälkeen yhteensä kolme kertaa. Nyt käyntien lukumäärä on jo ainakin nelinkertaistunut.
Kontaktiopetus tuli teknisesti mahdolliseksi jo syksyllä, mutta omilla kursseillani sitä ei syystä tai toisesta järjestetty. Usko meinasi jo loppua, kun teknologiavälitteisen viestinnän kurssilla luennoitsija kertoi valmiilla videotallenteella, miten teknologiavälitteinen viestintä vähentää työmotivaatiota ja -tehokkuutta etenkin niissä ryhmissä, jotka ovat tottuneet tekemään töitä perinteisesti läsnä ollen. Samaan aikaan päättelin oman motivaatiotasoni perusteella tutkimustiedon pitävän erittäin todennäköisesti paikkansa.
Se kuitenkin sikseen, sillä kyseinen kurssi on aivan pian takanapäin. Tulevilla kursseilla lähiopetuksen tilanne taas näyttää todella hyvältä. Olo oli ensimmäisellä liveluennolla surrealistinen, aivan kuin olisin nähnyt sellaista outoa unta, jossa jättiläinen repii seuraavaksi rakennuksen katon auki. Luennoitsijakin oli luontaisessa elinympäristössään innostavampi ja energisempi, eikä toteutus kompastellut lainkaan teknisiin ongelmiin.
Tätä olen odottanut kuin kuuta nousevaa, ihan oikeaa opiskelua. Lupasin syksyn alussa itselleni, etten enää koskaan valittaisi aikaisista aamuherätyksistä, jos joskus pääsen liveluennolle. Onnekseni minun tarvitsee tässä periodissa olla luentosalissa aikaisintaan kello 12, joten herääminen on ainakin vielä ollut helppoa.
Paljon on puhuttu opiskelijoiden jaksamisesta ja yksinäisyydestä, jota etäily on aiheuttanut etenkin aloittaville opiskelijoille. Opiskelijoiden terveydenhoidossa varsinkin psykologipalvelut ovat pahasti ruuhkautuneet, ja apua saa odottaa jopa puoli vuotta. Syrjäytymisen riski on kasvanut. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen toteuttaman terveystutkimuksen mukaan 63 prosenttia korkeakouluopiskelijoista kertoi olevansa yksinäisempiä pandemian aikana kuin ennen sitä.
Olen pelkästään tällä viikolla käynyt kampuksella opiskelun merkeissä useammin kuin koko ensimmäisenä vuonna yhteensä. Se tarkoittaa neljää päivää, joina opiskelu ei ole ollut yksinäistä puurtamista vaan uusien rutiinien rakentamista. Sillä vaikka yliopisto-opiskelun on tarkoituskin olla itsenäistä, ainakaan minusta sen ei tulisi missään nimessä olla yksinäistä.
Oona Tepponen