Vieläkö joku ajattelee niin, että aika etenee virtaviivaisen edistyksellisesti menneisyyden hämäristä kohti valoisampia aikoja – senkin jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi laajamittaisesti naapurivaltioonsa Ukrainaan ja sota pakolaisineen palasi näkyvästi Eurooppaan?
Täällä Suomessa ihmisten suhtautuminen Ukrainassa käytävään sotaan on ollut tietyllä tavalla opettavaista seurattavaa. Toiset ovat käärineet hihat ja tunteneet polttavaa halua tehdä edes jotain ukrainalaisten hyväksi. Toiset ovat saattaneet kätkeä joko tahattomasti tai tarkoituksella tunteensa eikä heidän ajatuksiaan voi kuin arvailla. Jotkut (kaiketi melko harvat) puolestaan tuntuvat lähteneen kieltämisen tielle, jos nykytilanne sotii heidän maailmankuvaansa vastaan.
Itse en ole tehnyt käytännössä mitään ukrainalaisten auttamiseksi (yhtä kymmenen euron lipaslahjoitusta lukuun ottamatta), mutta se ei tarkoita sitä, että katsoisin esimerkiksi uutiskuvia pommitetuista ukrainalaisista rauniokaupungeista tai sodan jaloissa elävistä ihmisistä ilmeenkään värähtämättä.

VAIKKA taisteluita käydään melko kaukana Ukrainassa, moni suomalainenkin on epäilemättä tuntenut pientä turvattomuuden tunnetta ajatellessaan edessä häämöttävää arvaamatonta tulevaisuutta.
Mörköjä en viitsi maalailla seinille, mutta en osaa suhtautua tilanteeseen niinkään, etteikö sota Ukrainassa koskettaisi myös Suomea, ainakin välillisesti.
Taloudelliset vaikutukset nyt tulevat mieleen ensimmäisinä. Tykönäni päätin, etten purnaa siitä, jos ja kun Ukrainassa käytävä sota heijastuu esimerkiksi erilaisten tuotteiden hintojen nousuna täällä Suomessa. Jos minulla menee muutama euro enemmän rahaa esimerkiksi polttoaineisiin tai ruokaan, se on aika pieni hinta verrattuna siihen, mitä ukrainalaiset joutuvat kokemaan tällä hetkellä.
Keskituloisena palkansaajana minun on tietenkin helppo tehdä tällaisia periaatepäätöksiä. Esimerkiksi yrittäjille tai pienituloisille eläkeläisille kustannusten nousu voi aiheuttaa todellista päänvaivaa.

OSA suomalaisista valmistautuu ainakin henkisesti myös kaikkein pahimman varalle – sillä kai sentään pienemmilläkin mailla on oikeus ajatella omaa turvallisuuttaan ja siihen liittyviä ratkaisuja eikä vain suurvalloilla?
Lähimenneisyydestämme voimme oppia sen, etteivät suomalaiset alistu ainakaan pahalla. Tältäkin pohjalta lukeudun niihin, jotka uskovat mahdollisuuksiimme puolustautua sotilaallisesti edes jonkin aikaa. Jo siitä on varmasti apua, että Suomi on metsäinen maa, johon on hankala tunkeutua.
Toki aina voidaan juoksuttaa grafiikkaa, joka osoittaa, kuinka pitkä palkki panssarivaunuja ja hävittäjiä kullakin maalla on ja silloin on helppo masentua numeroiden edessä.
Kyse on kohdallani kaiketi siis vain uskosta, mutta haluan luottaa niihin arvioihin, joiden mukaan Suomi on pitänyt huolta puolustuskyvystään – kai sillä on jotain merkitystä edes siinä, että tänne väkivalloin tunkeutuminen katsottaisiin jos ei muuta, niin perhanan riskialttiiksi ja kalliiksi yritykseksi.

Lari Kiviranta

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän