Sukset jököttivät jo pitkään autokatoksen nurkassa. Aamulla töihin lähtiessä mulkoilin niitä, vaikka eihän se suksien vika ollut, ettei ollut kunnon kelejä.
Piti keksiä muuta, joten palasin vanhaan tapaani. Joka viikko olisi käveltävä 30 kilometriä, ja jos tavoite jäisi vajaaksi, se pitäisi korvata seuraavalla viikolla.
Numerotavoite muistuttaa ulkoilun tarpeellisuudesta. Raittiin ilman puute saa päivät puuroksi ja päätteen ääressä vietetyt tunnit pään kipeäksi.
Olen kävellyt lenkkejä ihan lähiteillä ja välillä Ykä-koiran kanssa olemme tehneet visiittejä muillekin kulmille.
Ystävän kanssa kiertelimme eräänä pakkasiltana Hirvikoskea ja muun muassa niinsanotun Laidunalueen kivoja kujia – muutaman sentin uusi lumipeite teki miljööstä niin hienon, että se olisi kelvannut vaikka mihin mainokseksi.
Poikkesimme myös Kanta-Loimaan kirkon hautausmaalla. Pysähdyimme sankarihaudoilla, ja ystävälle tärkeiden ihmisten haudoilla. Kuu kumotti komeiden puiden oksien välistä, kun tuuli ajoi pilvet sen edestä. Mikä näytelmä.
Kun hemmottelen itseäni (ja erityisesti koiraa), lähdemme usean tunnin lenkille. Fiiliksestä riippuen puhelimesta voi taskussa pulputtaa radio-ohjelma päivänpolitiikasta, luonnosta tai vaikka mistä – juuri on kesken sarja arkkitehtuurista, jossa selvitetään muun muassa ennen niin yleisten tulipalojen vaikutuksia kaupunkien rakennuskantaan ja -kerrostumiin.
Usein radio pysyy kiinni. Varsinkin kivalla ilmalla riittää katseltavaa ja kunneltavaa tutuissakin maisemissa ja ihan maaseudun maantien pielissäkin.
Eläinten jälkiä. Eläimiäkin.
Yhdet jäljet piti käyttää kiitetyn luontokirjoittajamme Erkki Kallion kautta. Joku pupuparka oli tainnut joutua yöllä saaliiksi, kun lumi oli kesantopellolla myllätty ja siellä täällä oli haravan raapaisun näköisiä jälkiä. Nämä ”enkelinsiivet” kertovat haukan tai pöllön laskeutumisesta lumelle.
Vakiolenkkimme eräässä kohtaa olen jo kaksi kertaa nähnyt piekanan. Ensin se lensi niin läheltä yli, että erotin selvästi sen silmänkin ja toisella kertaa ehdin katsoa tarkkaan sen siipien mustia merkkejä, kun harakat ja varikset ajoivat linnun metsänpuskasta tiehensä.
Viime viikon perjantaina oli vapaapäivä ja harvinainen valkoinen päivä. Lenkillä piti pysähtyä kuvaamaan, kun ei enää erottanut, missä maa loppuu ja taivas alkaa. Lumi oli kuorruttanut maiseman ja pakkasusva pehmensi horisontin näkyvistä.
Onneksi koira on ruskeanmusta ja hihnakin sentään vähän värikäs.
Kati Uusitalo
P.S. Suosittelen ihan kaikille – vaikka seuraksi kävelylenkeille – Onnellisten maa -podcastsarjaa ( Yle Areena ). Tiede tietää jo paljon onnellisuudesta ja sen etsimisestä.