Edelleen kompastelen sanoissani vieraita kieliä puhuessa. Ärsyynnyn, kun joku korjaa kielivirheeni, mutta en toisen avun takia vaan oman turhautumiseni. En muista ja sekoitan kaksi sanaa ja teen saman virheen yhä uudelleen, vaikka minun pitäisi tietää.
Toisaalta olen oppinut, että riittävä sanavarasto tarkoittaa ennen kaikkea asioiden kiertämistä, sanojen lainaamista ja uusien ilmauksien kehittelemistä. Muut hiffaavat yllättävän hyvin. Globalisaation myötä puhtaan yksikielisyyden standardi murenee kaikkialla, kun monikielisyys samalla yleistyy. Haastattelin taannoin perhettä, jossa puhutaan neljää kotikieltä. Vanhemmat puhuvat omia äidinkieliään lapsilleen ja englantia keskenään ja yhdessä puhutaan kotimaan valtakieltä.
Tienaamisen ja appeen lisäksi suomeen voi rantautua jatkossa yhä enemmän arabialaisia, ukrainalaisia tai thaimaalaisia sanoja. Sanojen takana kieli ohjaa ajattelua, joten vieraan kielen vaikutus voi olla myös uusi oivallus. Ymmärrän, miksi kieltä ja kulttuuria tulee opettaa rinnakkain, sillä voi olla vähän vaikeaa selittää selkäsaunan merkitystä, jos kuulija ei tiedä, että saunassa on kuuma.
Kielet muuttuvat jatkuvasti, eikä se johdu pelkästään vieraiden kielten vaikutuksesta, vaan myös siitä, että maailma muuttuu. Muinainen suomen kieli kuirineen ei ole lainkaan sama asia kuin moderni suomi pistorasioineen. Suomen kielessä rakastan eniten sitä, että voin keksiä uuden sanan yhdistämällä niin monta sanaa kuin haluan. Hyvän kielitaidon omaava tajuaa näin tammikuussa liukastellessa, jos haluan selvittää kaipuuni aurinkoon kaukomatkakuumemittarilla tai lähettää viestejä panttipullopostilla, vaikkei sellaisia edes olisi olemassa.
Kielten väliset kolarit voivat aiheuttaa hupaisia tilanteita. Purskahdin nauruun, kun ulkomaalaistaustainen ystäväni kuvaili itseään suomeksi terveelliseksi. Olikin vaikeaa selittää, miksei ihminen ole terveellinen, vaikka vihannekset ovat. Kun käänsin mainoksen lihattomasta lokakuusta kolumbialaisille vierailleni, he nyökkäilivät vakavina, että lihaton kuukausi on kyllä ihan loca. Se tarkoittaa hullua espanjaksi.
Vaistonvaraisesti voi lukea monia kieliä, joita ei ole koskaan opiskellut, koska loppujen lopuksi kaikki kielet liittyvät toisiinsa. Lätäkköön astuessa kuuluu läts, joka kuulostaa melko samalta kuin roiskuttamista merkitsevä sana splash englanniksi. Joskus taas sana muuttuu vähitellen sitä mukaa, kun kielten maantieteellinen etäisyys kasvaa: fridaysta freitagiksi ja siitä fredagiksi. Joskus merkityskin muuttuu, kun viron kuppia tarkoittava sana tass tarkoittaakin suomessa kupin aluslautasta tassia.
Sitten olen törmännyt kerta kaikkiaan hämmentäviin yhteyksiin, joita ei mikään salaliittoteoria tunnu selittävän. Miksi sanaa wawa eli vauva tarkoittaa samaa sekä Chilessä että Suomessa, vaikka Espanjassa käytetään ainoastaan sanaa bebé?
Emilia Voltti